lauantai 28. maaliskuuta 2015

Ihmettelen öitä, jotka vähitellen muuttuu aamuiksi

Puhutaan hieman tunteista. Mie luotan omiin tunteisiin älyttömän paljon. Mie tuon omia tunteita esille tosi paljon, kerron tärkeille ihmisille kuinka paljon ne mulle merkitsee, sanon kun minua vituttaa, ilmaisen kun olen onnellinen.
Tää kaikki on ristiriitaa sille mitä mulle on opetettu. Kuulin lapsena, nuorena ja nyt ns. aikuisena paljon tätä: "Pojat ei itke. Pojat ei saa näyttää tunteita.". Sen takia mie olen aina tuntenu itteni oudoksi, huonommaksi ihmiseksi, aivan ko mie en olis oikea mies, koska mie saatan itkeä, jos mulla on huono olla, jos mie sanon että "rakastan sinua". Olen saanut siirappisen ja naiivin leiman joskus sen takia. Viime aikoina olen tajunnu, että ei siinä oikeasti ole mitään vikaa, että näyttää tunteita. Siinä on vikaa, että opetetaan poikia pienestä saakka pitämään tunteet sisällä, ei saa itkeä, saa tapella, se on ainoa tapa millä voi näyttää tunteita. Onko ihmekään, että miesten itsemurhaluvut on niin paljon korkeammat kuin naisten, kerran meille uskotellaan, että meidän sisäiset, täysin luonnolliset tunteet kuuluu pitää sisällä, aivan kuin ne olis väärin. Joten pyydän teitä kaikkia, jotka ehkä vahingossakin päädytte lukemaan tätä tekstiä, opettakaa kaikkia kertomaan tunteistaan, arvostamaan ja käsittelemään niitä. Mies on ihan yhtä lailla mies, vaikka puhuisikin tunteistaan tai itkisi rankan päivän jälkeen.